Kuva: Kymenlaakson maakuntamuseo
Vesiteihin kaikki perustui. Kymijoen vesistö oli mainio puunkuljetusväylä sisämaan metsistä rannikolle. Meri yhdisti Suomen muuhun maailmaan.
Suomi eli 1800-luvun autonomian aikaa Venäjän yhteydessä. Vuosisadan jälkipuoliskolla vallinnut talousliberalismi lietsoi yritteliäisyyttä. Kun maailmantalouden mahtava nousukausi huipentui 1873, suomalaisen sahatavaran kysyntä näytti loputtomalta ja hinnat kaksinkertaistuivat. Nyt jos koskaan oli tehtävä rahaa.
Investoijien rynnistys suotuisiksi katsottuihin kohteisiin alkoi.
Liikeidean voi nähdä Suomen kartalta: sisämaan suuret puuvarannot siirrettäisiin jokikuljetuksina rannikolle, suistoon rakennettaisiin sahoja jalostamaan puutavara, joka ulkomaille myytynä tuottaisi sievoiset voitot.
Kymijoen suistoalue, nykyisen Kotkan seutu koki ennennäkemättömän teollistumisrynnäkön: vuosien 1871-76 välisenä aikana perustettiin yhdeksän höyrysahaa. Niiden kapasiteetti oli runsas viidennes koko maan sahatavaran tuotannosta.
Teollisuudenala oli vaarallisen herkkä suhdanteiden muutoksille. Lisäksi ongelmana oli pääoman verkkainen kierto, sillä puun kulku metsästä sahan kautta laivan ruumaan lastatuksi tuotteeksi kesti kolme vuotta. Sahoista oli toiminnassa vuoden 1879 alussa enää yksi. Pitkän ja syvän laman pohja koettiin 1886, minkä jälkeen hinnat nousivat ja alkoi suhdannepoliittisesti vakaa kausi. Seurasi elpyminen, tarjonta ja kysyntä saavuttivat tasapainon.
Työväestö, saha- ja satamatyöläiset sekä merimiehet, koostui osin ympäristön maalaisväestä mutta pääosin muualta muuttaneista. Sahojen 1160 työntekijästä jäi romahduksen jälkeen tuhat vaille työtä, elantoa ja toimeentuloa.
Sunilan Sahalaitos Oy sai tuotannon vauhtiin 1875 taustanaan ruotsalainen pääoma. Syntyi patruunajohtoinen teollisuusyhdyskunta puisine asuinrakennuksineen, kansakouluineen ja kirjastoineen.
Useiden omistajavaihdosten sekä menetysten, vähemmän menestyksen värittämä taival jatkui aina vuoteen 1928, jolloin solmitun kaupan myötä saha lopetti toimintansa ja työväki, liki kolmesataa ihmistä, sanottiin irti. Alkoi lähes vuosikymmenen kestänyt hiljaiselo, jonka päätti vasta 1930-luvun taloudellinen nousukausi.
Uuden Sunilan synty
Sunilan saha alueineen siirtyi 1928 kymenlaaksolaisen metsäteollisuuden omistukseen. Ostajina uraauurtavassa yhteishankkeessa olivat osakeyhtiöt Enso-Gutzeit, Halla, Aktiebolag Stockfors, Kymi, Yhtyneet Paperitehtaat, Karhula sekä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus. Alueen hankinta näyttää tähdänneen puhtaasti tulevaisuuden strategisiin päämääriin.
Metsäteollisuuden painopiste alkoi 1920-luvun puolivälin tienoilla siirtyä sahatavaran valta-asemasta kohti sellun aikakautta. Sahateollisuuden tuotteiden tuolloinen osuus Suomen kokonaisviennistä oli 45%, sellu- ja paperiteollisuuden osuus yhteensä alle 30%. Kymmenessä vuodessa vastaavat lukemat muuttuivat: sahateollisuus 25%, sellu- ja paperiteollisuus 40%.
Kun 1930-luvun nousukausi käynnistyi, Sunilan hetki löi. Omistajayhtiöt A.Ahlström, Enso-Gutzeit, Kymi, Tampella ja Yhtyneet Paperitehtaat päättivät kesäkuussa 1936 perustaa Sunilaan sulfaattiselluloosatehtaan, jonka tuotantokyky olisi 80 000 tonnia vuodessa.
Tehtaan suunnitteluvaiheet ja rakentaminen, kallioisen rakennuspaikan louhinta Pyötisen saarella, maantie- ja rautatieyhteyksien sekä satamalaiturin valmistuminen veivät vain kaksi vuotta. Parhaimmillaan töitä tehtiin 1750 hengen voimin. Ensimmäistä sellupaalia päästiin juhlimaan 16.5.1938.
Tulevaisuus on kuitenkin aina arvaamaton. Talouden suhdanteet, kysynnän vaihtelut ja maailmantilanteen muutokset raskaine sotavuosineen kasasivat esteitä suotuisalle kehitykselle. Tavoitteeksi asetettuun tuotantomäärään yllettiin vasta 1951.
Asuntoalueen rakentaminen alkoi yhtaikaa ja edistyi samaan ripeään tahtiin tehdastyömaan kanssa. Asunnot tehtaan johdolle, virkailijoille, työnjohtajille ja osalle työväkeä valmistuivat vuoden 1937 aikana.
Neljä suurta
Sunilan muotoutuminen kiteytyy neljän henkilön persoonaan ja toimiin. Se oli tiimi, jonka jäseniä yhdisti kyky paneutua tehtäväänsä täydellisyyttä hipovalla tavalla, omaksua se ja antautua elämään sen mukana.
Harry Gullichsen, Lauri Kanto, Aulis Kairamo ja Alvar Aalto - yhteistyö ja henkilökohtainen panos.
Harry Gullichsen (1902-1954) - valistunut vallankäyttäjä
Ekonomi Harry Gullichsen, mahtavan A.Ahlström Osakeyhtiön pääjohtaja oli sivistynyt ja sosiaalisesti valveutunut teollisuusmies. Hän toimi Sunila Osakeyhtiön johtokunnan puheenjohtajana kuolemaansa asti, 26 vuotta. Gullichsenin ansioita olivat hyvä johtamistaito ja neuvottelukyky, jotka olivat varmasti kullan arvoisia Sunilan monissa vaiheissa.
Alvar Aallon valinta Sunilan arkkitehdiksi selittynee pääosin Aallon sekä Harry ja Maire Gullichsenin ystävyyden perusteella. Samasta syystä Sunila sai heti valmistuttuaan hienoa kansainvälistä julkisuutta mm. New Yorkin maailmannäyttelyn yhteydessä 1939. Taiteiden suosijat olivat myös arkkitehtuurin mesenaatteja.
Maire (1907-1990, s. Ahlström), Harry Gullichsenin vaimo, luetaan Suomen 1900-luvun merkittäviin kulttuurivaikuttajiin. Hän oli kosmopoliitti, joka edisti tarmokkaasti sekä henkisellä että aineellisella panoksellaan arkkitehtuurin, kuvataiteen ja taideteollisuuden uusien virtausten välittymistä Suomeen.
Gullichsenien pariskuntaa ja Aaltoa yhdisti idealistinen näkemys järjen, edistyksen ja hyvinvoinnin yhteiskunnasta, joka saataisiin aikaan tekniikan kehityksen ja rationaalisen suunnittelun avulla, ja arkkitehtuuri oli heille keino kehittää yhteiskuntaa parempaan suuntaan. Tällainen edistyksellisyys poikkesi huomattavasti ajan johtavan teollisuusporvariston ajatusmaailmasta.
Gullichsenien ja Aallon yhteistyön kautta yhtiö tavoitteli taloudellista ja kulttuurista kansainvälisyyttä. Tarkoitusperät ulottuivat aina tehdasyhdyskunnan rakentamisen esteettisiin periaatteisiin asti. Arkkitehdin ja teollisuuden yhteistyö laajojen yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi oli funktionalismin ohjelman kannalta ideaalia.
Lauri Kanto (1888-1966) - isäntä maillaan
Teknillisestä korkeakoulusta koneinsinööriksi 1911 valmistunut Lauri Kanto toimi Hallan sulfaattisellutehtaan teknisenä johtajana, kun hänelle huhtikuussa 1936 tarjottiin Sunila-hankkeen esisuunnittelutehtäviä. Kanto oli siis tehdasprojektissa mukana ensi hetkistä alkaen, tuli tuntemaan sen yksityiskohtia myöten ja kasvoi ajan mittaan todelliseksi Sunilan henkilöitymäksi.
Sunilasta muotoutui kiinteä yhteisö, jota Kanto johti patriarkaalisin ottein. Hän oli kiistaton auktoriteetti ja hänen sanansa laki, jota vastaan ei asetuttu. Uudet työläiset sopeutettiin vanhan sahan ajan henkeen ja perinteeseen toimitusjohtajan isällisessä suojeluksessa. Kanto suosi väkensä harrastustoimintaa, urheilua, retkeilyä ja mm. valokuvausta. Näin luotiin yhteisöllistä yhteenkuuluvuutta, mutta toki arvosteluakin esiintyi - kaikkia ei miellyttänyt Kannon tapa suitsia yhdyskuntaa, hallita sen elämää ja käytäntöjä.
Vanhan ajan patruunat ylpeilivät joskus työväkensä suurella lukumäärällä. Näin Kantokin, joka pyrki edistämään väen pysyvyyttä myös keskimääräistä jonkin verran korkeammalla palkkatasolla.
Asuntoaluetta suunniteltaessa Lauri Kanto ja arkkitehti Alvar Aalto tekivät kiinteää yhteistyötä. Hyvää suunnitteluilmapiiriä siivitti yhteinen pyrkimys asumisen ja siihen liittyvän sosiaalisen ympäristön tason nostamiseen.
Kannon toimitusjohtajakausi oli pitkä ja merkittävä. Se päättyi vasta 1961, kun hän 72-vuotiaana siirtyi eläkkeelle.
Aulis Kairamo (1905-1991) - määrätietoinen näkijä
Aulis Kairamolla oli päämäärä selvillä jo opiskeluaikana. Hän oivalsi sulfaattiselluteollisuuden tulevaisuuden alaksi ja diplomi-insinöörin tutkinnon jälkeen pätevöitti itsensä myös käytännössä. Perinpohjaisuudesta kertoo puolen vuoden pesti, jonka aikana hän kiersi Hallan sulfaattitehtaan kaikki osastot joko työnjohtaja- tai työntekijävakanssilla.
Kairamon kiinnitys Sunilan tekniseksi johtajaksi alkoi itse tehtaan suunnittelusta, jonka jälkeen hänen tehtävänsä oli organisoida varsinaiset rakennustyöt. Kairamo edusti nuorta insinööripolvea Kantoon verrattuna, mikä epäilemättä merkitsi näkemyseroja tehtaan järjestelyjen ja laitteistohankintojen suhteen. Työ sujui kuitenkin itsenäisesti: "…vain neljä kertaa Kanto puuttui suunnitelmiini, ja joka kerralla tuli mielestäni virhe," Kairamo muisteli lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin.
Tehdasrakennukset piirrettiin Sunilassa ja uljas kokonaishahmo syntyi teknisten vaatimusten sanelemana, mutta julkisivujen muotoa Kairamo etsi yhdessä arkkitehti Alvar Aallon kanssa. Ratkaisuja tehtiin hyvässä yhteisymmärryksessä. Upeat ikkunapinnat ovat tarkoituksenmukaisuuden sanelemia, mutta muodonanto on Aallon.
Kairamo kertoo Aallon joustavuudesta ja valmiudesta kunniallisiin kompromisseihin: "Siinä oli todelinen arkkitehti, joka kuuntelikin. Alvar oli yhteistyössä kaikkein helpoin arkkitehti minun (kokemukseni piirissä)."
Aulis Kairamo siirtyi 1946 toisen suuren puunjalostustehtaan, Oulu Osakeyhtiön toimitusjohtajan tehtäviin.
Alvar Aalto (1898-1976) - ajan ja paikan arkkitehti
Alvar Aallon arkkitehdinura käynnistyi 1920-luvun alussa pohjoismaisen klassisismin merkeissä. Tuon ajan hienoja töitä ovat Jyväskylän suojeluskuntatalo (1921-22) ja työväentalo (1923-25) sekä Muuramen kirkko (1926-29).
Uusi suunta, eurooppalainen funktionalismi omaksuttiin Suomessa eräänlaisena aikaan kuuluvana itsestäänselvyytenä. Aallon funkiskauden päätyöt Paimion parantola (1929-33) ja Viipurin kirjasto (1927-35) pantiin merkille myös kansainvälisesti, ja 1930-luvulla syntyivät sittemmin klassikoiksi muodostuneet, puutaivutuksiin perustuvat huonekalut.
Aallon tullessa Sunilaan 1936 hän oli jo oman suunnittelufilosofiansa ja ilmaisutapansa löytänyt, funktionalismin opeista omansa poiminut tunnettu arkkitehti ja maailmankansalainen. Eräs keskeinen teema hänen ajattelussaan oli asumisen ja luonnon välinen kiinteä yhteys, johon oli luontevaa liittää funkiksen painopisteitä kuten hygienia, terveellisyys ja valoisuus.
Sisustusliike Artekin perustamisen yhteydessä Aino ja Alvar Aalto olivat tutustuneet Maire Gullichseniin ja ystävystyneet myös hänen miehensä Harryn kanssa. He osoittautuivat hengenheimolaisiksi, joita yhdistivät rakkaus taiteeseen sekä edistyksellisyys yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa näkemyksissä. Harry Gullichsenin aloitteesta Sunilan johtokunta valitsi hänen ystävänsä Aallon tehdasyhdyskunnan arkkitehdiksi.
"Tästä tehdään komea tehdas," oli Alvar Aallon vakiosanonta hänen käydessään Sunilassa alkusuunnittelun aikana. Vahvin osuus hänellä oli kuitenkin asuntoalueen luomisessa, jossa hän sai kutakuinkin vapaat kädet ratkaista kokonaisuuden toiminnot ja ilme, rakennusten sijoittelu ja niiden arkkitehtuuri. Lopputulosta ei voi nimittää funkiskaavaksi, se on pikemminkin 1940-luvun metsäkaupungin prototyyppi.
Aalto loi hienon uran myös taideteollisuudessa huonekalusuunnittelijana ja lasimuotoilijana. Klassikoksi muodostuneen aaltovaasin prototyyppi syntyi Karhulan lasitehtaalla vähän ennen Sunilan suunnittelun aikaa.
RAKENTAMINEN
"Koko rakennustyön varsinaisena valvontaelimenä on ollut tehtaan johtokunta, jonka puheenjohtaja pääjohtaja Harry Gullichsen henkilökohtaisesti on seurannut työn yksityiskohtia. Tehtaan varsinainen rakentaja on sen toimitusjohtaja Lauri Kanto.
Rakennustyön suunnittelun pohjana ovat olleet periaatteelliset neuvottelut koko johtokunnan keskuudessa ja sen työvaliokunnan keskuudessa ja kanssa. Kone-sovittelussa sikäli kuin se on vaikuttanut rakennustyöhön on yksityiskohtien neuvotteluelimenä ollut tehtaan teknillinen johtaja insinööri Aulis Kairamo.
Pääjohtaja Gullichsenin ja tehtaan johtajan insinööri Kannon kanssa on arkkitehdillä ollut hyvin läheinen yhteistyö nimenomaan rakennustyön sosiaalisella puolella, siis asuntoalueella ja asemakaavatyössä." Näin luonnosteli Alvar Aalto Sunilasta kertovaan esittelytekstiin.
Rakentamisen kiire ja marssijärjestys
Tehtaan ja sen asuinalueen ensimmäisen vaiheen rakentaminen tapahtui ihmeteltävällä vauhdilla. Kahdeksas huhtikuuta 1936 osakasyhtiöt päättivät selluloosatehtaan rakentamisesta ja 16. toukokuuta 1938 valmistui ensimmäinen sellupaali tehtaalta.
Huhtikuussa 1936 tuleva tehtaanjohtaja Lauri Kanto otti tehtäväkseen sellutehtaan suunnittelun ja jo kesäkuun puolivälissä hän esitteli johtokunnalle tehtaan sijoitussuunnitelman Pyötisen saarelle sekä tehtaan kustannusarviot.
V. 1936 selluloosan menekki oli maailmalla hyvä, ja niinpä tehdas haluttiin toimintaan mahdollisimman nopeasti. Se taas vaati erinomaista etukäteissuunnittelua ja selvää toimintastrategiaa eri suunnittelu- ja rakentamisvaiheissa.
Tehtaan suunnittelun pohjamateriaaliksi Lauri Kannolle osakasyhtiöt lunastivat Enso-Gutzeitin Kaukopään selluloosatehtaan piirustukset. Kesäkuussa 1936 annettiin valtuudet perustaa tehtaalle konttori mahdollisimman nopeasti. Samalla päätettiin keskustella Alvar Aallon kanssa tehtaan arkkitehtonisista kysymyksistä ja insinööri L. Nyropin kanssa rakennesuunnittelun konsultoinnista.
Tehtaan ja sen asuinalueen maasto oli lähes kauttaaltaan luonnontilassa. Ennen tehtaaseen tai asuinrakennuksiin keskittymistä piti rakentaa kulkuyhteydet: tiet, sillat, vesi- ja viemärikanaalit sekä sähkölinjat. Paikkakuntalaisena Lauri Kanto tunsi alueen huonon asuntotilanteen, niinpä hän ehdotti virkailijoiden ja työntekijöiden asuntojen rakentamista välittömästi. Jo heinäkuun puolivälissä Alvar Aalto esitteli johtokunnalle luonnoksia asuinalueesta ja sen ensimmäisistä rakennuksista. Ensimmäisten asuinrakennusten rakentaminen alkoi syyskuun alussa 1936.
Tehtaan rakennuksista konttori ja korjauspaja päätettiin toteuttaa ennen muita. Konttori tarvittiin varsinaisen tehtaan rakentamisen päämajaksi ja korjauspaja taas käytännön töitä avustamaan. Pääosa konetilauksista tehtiin jo vuoden 1936 aikana. Varsinaisen tehtaan rakentamiseen päästiin seuraavana keväänä.
Marraskuun lopulla 1936 järjestettiin Sunilassa ensimmäiset harjannostajaiset. Rakennustöiden alku oli hankalaa, aikaiset lumisateet yllättivät ja välillä oli ongelmia suunnitelmien saamisessa työmaalle. Johtajan asunto (A-rakennus, Kantola) ja virkailijarakennus (B-rakennus, Rantala) valmistuivat talvella 1937, mestarirakennus (D-rakennus, Mäkelä) hieman myöhemmin keväällä. Samaan ryhmään kuului vielä valmistuvien rakennusten väliin jäävä lämpökeskus- ja huoltorakennus (C-rakennus).
Maaliskuussa 1937 johtokunta hyväksyi tehtaan julkisivupiirustukset. Samalla päätettiin jatkaa asuntorakennusohjelmaa, rakennettavaksi tulivat työväen asuintalot (Mäntylä ja Honkala). Asuntojen määrää lisättiin kuuteenkymmeneen ja erityismainintana asunnot piti vielä varustaa lämpimällä vedellä. Mäntylä ja Honkala olivat ensimmäisen rakennusvaiheen viimeiset rakennukset.
Tehtaan rakennuksista ensimmäisenä valmistui korjauspaja keväällä 1937. Tämä olikin tarpeellinen muun rakentamisen työkaluhuoltoverstaana. Saman vuoden aikana rakennettiin yhdessä Karhula Oy:n kanssa yksityinen rautatie Kymin asemalta Karhulan tehtaiden kautta Sunilaan. Tehtaan harjannostajaisia vietettiin elokuussa 1937.
Tehtaan valmistumisen aattona seuraavana keväänä perusteli Lauri Kanto johtokunnalle asuntorakentamisen jatkamista. Sunila Oy päätti toukokuussa 1938 osallistua Karhula Oy:n ja Kymin Oy:n kanssa perustettavaan Etelä-Kymin Asuntorakennus Oy:öön (EKA). Urheilukentän pohjoispuolelle rakennettiin pääosin v. 1939 viisi yhtiöiden henkilökunnille tarkoitettua asuinrakennusta sekä uusi huoltorakennus. Lauri Kanto valittiin myös uuden osakeyhtiön puheenjohtajaksi.
Vaikka tehdas valmistui nopeasti huononevaan suhdannetilanteeseen ja kasvavaan poliittiseen epävarmuuteen, edisti Kanto työväestön asuinolojen parantamista järjestelmällisesti.
Ennen talvisotaa (1939-40) päästiin Sunilassa aloittamaan uuden tehtaan ja asuinalueen normaali elämä. Sota kuitenkin lopetti rutiinit lyhyeen. Sota ja sen jälkeinen epävarmuus sotkivat Sunilan toimintaa yli kymmenen vuoden ajaksi.
Työnjakokysymyksiä ja tekniikkaa
Lauri Kanto ja Alvar Aalto sopivat jo hyvissä ajoin, että rakennukset suunnitellaan mahdollisimman vähällä byrokratialla. Niinpä mm. ensimmäisten rakennusten kustannusten karsiminen on tehty mahdollisimman vähin asiakirjoin ja piirustuksin eikä rakennuksista löydy välttämättä täydellisiä toteutuspiirustuksia lainkaan (esim. Rantala). Toisaalta Kannon ja Aallon sosiaaliset tavoitteet näkyvät mm. siinä miten huolellisesti työntekijöiden asuntopohjia on tutkittu tai rakennusten porrashuoneita piirretty.
Tehtaan sijoittelua tutkiessaan luonnosteli Kanto hyvin pitkälle myös asuntoalueen yleiskaavan. Vaikka asuinrakennusten suhteen Aallolla oli kohtalaisen vapaat kädet, pohti Kanto mm. työntekijöiden saunan kiukaiden sijoituksia ja tilajärjestelyjä tai yhtiön tarvitsemaa tunnusta. Yhteistyö oli monessa kohdin hedelmällistä; Kanto hahmotteli ideoitaan paperille ja Aalto antoi ideoille niiden lopullisen asun. Alvar Aalto oli muutenkin mestari soveltamaan näkemäänsä ja kokemaansa ja yhdistelemään ratkaisuja alkuperäisistä täysin erilaisiin yhteyksiin.
Tehtaan prosessit ja tilajako perustuivat pitkälti Enso-Gutzeitin Kaukopään tehtaan 1934-36 (arkk. Väinö Vähäkallio) suunnitelmiin. Niinpä Aallon toimiston osuus sisälsi varsinaisista prosesseista riippumattomia rakennuksia kuten konttorirakennus, korjaamorakennus, glauber-suolavarasto tai massavarasto. Prosessiin kuuluneissa rakennuksissa Aallon liikkumavara oli pienempi, toiminnot olivat jo olemassa. Näiden rakennusten osalta materiaalit, aukotukset ja massoittelun hienosäätö kuului Aallolle.
Tehtaan piirustuskonttori oli jo varhain huomattavan itsenäinen rakennusten muutosten ja laajennusten suunnittelijana. Vaatimattomammat suunnitelmat tehtiin usein piirustuskonttorissa ja Aallon osuus saattoi jäädä yleisiin ohjeisiin massoittelussa, materiaaleissa tai aukotuksessa. Piirustuskonttorin tekemä muutos on mm. virkailijatalo Rantalan kattokorotus 1950-luvun alusta tai työntekijöiden saunan laajennusosa. Tehtaalla konttoriosan laajennus on tehty omana suunnittelutyönä mukaillen alkuperäistä massoittelua ja detaljointia.
Paikalla rakentamisesta elementteihin
Sellun keiton prosessien kehittymisten ohella Sunilan tehdas on oivallinen läpileikkaus suomalaisesta rakentamisesta 1930-luvulta 2000-luvulle.
1930-luvun tehdas rakennettiin paikalla teräsbetonista valaen ja punatiilestä muuraten. Valtaosa rakennuksista sai punatiilijulkisivut. Vain tornimaiset tekniset rakennukset ja varastot jäivät betonipinnalle ja ne kalkattiin valkoisiksi. Rakenneratkaisut olivat jo perinteisiä, muodonanto vain muuttui pelkistetyksi, ajan mukaisesti funkikseksi.
Asuntoalueen rakennukset erotettiin tehdasrakennuksista siten, että niiden punatiili- tai kevytbetoniharkkopinnat slammattiin ja kalkattiin valkoisiksi. Talojen sijoittelu oli väljä, asuntojen pääjulkisivupinnat suunnattiin lounaaseen ja länteen päivänvalon saannin maksimoimiseksi. Alvar Aalto jatkoi myöhemminkin eri toimintojen erottelua materiaalein ja värityksin mm. Jyväskylän yliopistolla missä kaikki liikuntaan ja ruumiin kulttuuriin liittyvät rakennukset kalkattiin valkoisiksi akateemisten rakennusten jäädessä punatiilelle.
Tehtaan laajennukset ja uudet osat 1940-luvulta aina 1960-luvun alkuun jatkoivat systemaattisesti samalla linjalla. Korkean keittämörakennuksen laajennukset 1950-luvun alusta ja lopusta toteutettiin yksinkertaisesti jatkamalla rakennusmassaa idän suuntaan. Monen rakennuksen kohdalla vanhan osan ja laajennuksen erottaa ainoastaan hieman poikkeavasta julkisivutiilen väristä tai pienistä uudemmista yksityiskohdista. Tyyli, massoittelu ja aukotus perustuivat alkuperäiseen konseptiin.
1960-luvun alkuun kulminoitui monta muutosta. Enemmän kuin täysin palvellut Sunilan patruuna Lauri Kanto jäi eläkkeelle keväällä 1961 ja Kannon myötä myös arkkitehtonisten näkökohtien konsultointi siirtyi Aallon toimistolta arkkitehti Bertil Gripenbergille. 1950-luvun loppu ja 1960-luvun alku olivat kehityksen aikaa niin sellun teon tekniikoissa kuin rakentamisessa. Vuosina 1963-66 toteutettu soodakattilauudistus symboloi osuvasti muutoksia: uusi soodakattilalaitteisto ei mahtunut vanhaan soodaosastorakennukseen, vaan rakennusta korotettiin betonielementein kymmenellä metrillä. Laajennusosa oli viimeinen rakennus Sunilassa, jossa Alvar Aalto oli mukana. Aallon ehdotusten mukaisesti Bertil Gripenberg pyöristi laajennusosan ulkokulmat.
Prosessien muutosten ja tilantarpeen kasvun myötä rakentamisen tyyli muuttui. Vaihe vaiheelta toiminnat ovat siirtyneet tehdashallien sisältä ulos ja vanhat rakennukset ovat jääneet osin tyhjilleen. 1980-90-lukujen uudet tehdasrakennukset ovat elementtirakenteisia ja pääosin niitä on sopeutettu vanhaan ympäristöön punatiilijulkisivuin.
Vanha punatiilinen valtamerilaiva on häviämässä ympärille nousseiden keittämö- ja valkaisuosastojen tornien ja soodaosastorakennuksen väliin.
Intensiivinen ja mystinen rakentamisvaihe
1930-luvun loppupuolen taloudellisesti vakaat olot ja kulttuurisesti innostunut ilmapiiri loivat pohjan koko Sunilan alueen rakentamiselle. Projektin aikataulu ja erilaisten asiantuntijoiden suggeroituminen yhteiseen tehtävään saivat aikaan maailman kuuluisimman sellutehdasympäristön. Sota katkaisi rujosti Sunilan alkutaipaleen mutta samalla se lisäsi Sunilan alkutaipaleen mystiikkaa ja mielenkiintoa.
TUOTANTO
Sunilan sulfaattiselluloosatehdas perustettiin tuottamaan valkaisematonta voimamassaa viiden omistajayhtiönsä - A.Ahlström, Enso-Gutzeit, Yhtyneet Paperitehtaat, Kymi ja Tampella - paperitehtaiden raaka-aineeksi ja myös vientiin. Jalostettava puutavara kuljetettiin Sunilaan vesitse ja rautateitse, etupäässä käytettiin Päijänteen vesistön mäntypropsia, jota osakkaille tuli muiden puuostojen yhteydessä. Tuotannon oli määrä olla 80 000 tonnia vuodessa. Suunnitelmissa otettiin huomioon mahdollisuus laajentaa tuotanto 120 000 vuositonniin.
Kuorimo käynnistettiin toukokuun alussa 1938 ja ensimmäinen selluerä valmistui kuivatuskoneelta16. toukokuuta. Tätä pidetään tehtaan toiminnan aloituspäivänä ja yhtiön vuosipäivänä.
Puutavaran tie selluksi sujui alkuaikoina yksinkertaistaen seuraavasti:
Kymijokea pitkin uitettu puutavara nostettiin 15 tonnin nippuina vaijerinosturilla puukentälle varastoitavaksi tai toisella nosturilla suoraan kuorimolle, jossa puut katkottiin, siirrettiin kuorimarumpuihin ja seulottuna hakkeena siilojen kautta keittokattiloihin. Keittonesteessä puusta liukeni ligniini ja jäljelle jäi kiinteä aines, selluloosakuitu.
Kuitumassa puskettiin pesukattiloihin. Puhtaaksi pesty selluloosa kulki erilaisten seulojen kautta saostajalle, sieltä kollerimyllylle jauhettavaksi ja lopulta kuivatuskoneille. Ensimmäisellä, n.s. Kamyrkoneella selluloosa koottiin märkänä, jolloin vesipitoisuus aleni 50%:iin, puhallinkuivatuskoneesta tulevassa valmiissa selluloosassa oli vettä enää 10%. Tuote leikattiin arkeiksi, joista puristettiin 200 kg:n paaleja varastoon vietäviksi ja sieltä edelleen paperitehtaisiin.
Selluloosasta erotettu keittoneste kierrätettiin haihduttamon läpi ja jäljelle jäänyt lipeä kuivatettiin. Kuivattu lipeä ja siihen yhtyneet ligniinit poltettiin sulatusuunissa, jolloin syntyvä lämpöenergia otettiin talteen. Kun erottuneet kemikaalit sekoitettiin veteen, muodostui soodalipeää. Se kaustisoitiin kalkilla, selvitettiin ja näin saatiin uudelleen käyttöön kelpaavaa keittolipeää.
Keittoneste jatkoi tehtaassa ikuista kiertokulkuaan ja sen häviöt korvattiin glaubersuolalla, mutta puu vietiin maailmalle sellupaaleina rautateitse tai laivoilla, tehtaan omassa satamassa lastattuna.
Nykypäivänä sellun valmistus noudattaa samoja pääpiirteitä. Tehdas on automatisoitu ja kaikki prosessin osat uusittu täysin, sellu valkaistaan ja jätevedet puhdistetaan biologisesti. Ilmansuojelulle on omat velvoitteensa.
Tehdas on energiaomavarainen. Keitosta talteen otettu mustalipeä käsitellään haihduttamossa kuiva-ainepitoisuudeltaan sopivaksi ja se poltetaan, jolloin tuotetaan höyryä tehtaan tarpeisiin ja turbiineille sähköntuotantoon.
Alkuaikojen vaikeuksia - elpyminen ja laajennukset - nykyisyys
Alku oli hankalaa, sellun kysyntä vähäistä ja tuotantoa piti rajoittaa. Talvisota-aikana tehtaan toiminta oli enimmäkseen pysähdyksissä, ja suurin osa työntekijöistä rintamajoukoissa tai muualla puolustusvoimien palveluksessa. Vaikka Kotka oli talvisodan kenties pommitetuin siviilikohde, Sunila välttyi merkittäviltä tuhoilta. Talven 1942 seisokkia lukuun ottamatta tehdas oli jatkosodan kestäessä käynnissä, taloudellisten syiden lisäksi kenties symbolina rauhanomaisen elämän jatkumisesta. Sotavuosina Sunilaa pyörittivät naiset. Heidän osuutensa käyttöpuolen henkilökunnasta oli peräti 65% - normaalioloissa naisia oli työvoiman kokonaismäärästä ollut 10%.
Sodan päätyttyä sellumarkkinat vilkastuivat. Voimakas inflaatio sekä vaikeudet puutavaran, kivihiilen ja kalkin saannissa jarruttivat kuitenkin toiminnan kehitystä.
Tehdas saavutti 1951 alkuperäisen tuotantotavoitteensa 80 000 tonnia vuodessa ja samana vuonna käynnistyi ensimmäinen laajennushanke, jonka valmistuttua kolmen vuoden kuluttua vuosituotanto kohosi 120 000 tonniin. Konttorirakennuksen uuteen siipiosaan varustettiin laboratoriolle ajanmukaiset tilat kahteen kerrokseen.
Sunila aloitti ensimmäisenä sulfaattitehtaana Suomessa sellun valkaisun sodan jälkeen. Tehtaan laboratoriossa kehitetyllä menetelmällä tuotettiin puolivalkaistua sellua laatunimikkeellä Semi-T, jota vuonna 1950 valmistettiin runsaat kymmenen prosenttia kokonaistuotannosta.
Laajenemisen seuraava vaihe 1958-60 kohotti vuosituotannon jo yli 200 000 tonniin. Vuosikymmenen vaihduttua suuriin hankkeisiin kuuluivat tehtaan voimalaitoksen uusiminen sekä laajentaminen, uusi turpiini ja vedenpuhdistuslaitos. Puolivalkaisulaitoksen laajennuksesta seurasi taas tuotantoennätyksiä.
Ajanmukainen täysvalkaisulaitos käynnistyi 1970, ja seuraavien vuosien suurinvestointi oli mittava puunkäsittelylaitos. Automatiikka ja informaatioteknologia valtasivat alaa myös prosessiteollisuudessa, ja ympäristönsuojelun näkökulma alkoi painottua myös investoinneissa. Tehtaan jätevedet johdettiin 1978 uuteen mekaaniseen puhdistamoon, biologinen aktiivilietelaitos aloitti toimintansa 1995. Sunilan päästöt ovat nykyisellään samaa tasoa kuin uusissa, moderneissa tehtaissa.
Suuria osakokonaisuuksia käsittävä uudistaminen käynnistyi 1970-luvulla. Mittavat investoinnit, tekniikan modernisointi ja henkilöstön määrän supistaminen otettiin käyttöön keinoina tuotannon nostamiseksi ja laadun parantamiseksi.
Uusi soodakattila käynnistyi 1988, ja kuitulinja uusittiin täysin seuraavalla vuosikymmenellä. Jatkuvatoiminen keitin korvasi 13 vanhaa eräkeitintä.
Vuonna 2003 Sunila Oy:n tuotantokapasiteetti on 350 000 tonnia, jonka tekemiseen kuluu kuusta ja mäntyä 2 miljoonaa kuutiometriä. Puusta ja sahahakkeesta tulee tehtaalle autoilla yli puolet, rautateitse 15% ja laivalla lähinnä Baltiasta yli 30% oman sataman kautta. Valmis sellu toimitettiin pääosin autokuljetuksina Suomessa oleville asiakkaille, osa laivattiin ulkomaille.
Myllykoski Paper Oy:n ja Stora Enso Oyj:n omistaman tehtaan vakitusen henkilöstön määrä oli kolme sataa.
Tehdas elää ajassaan, ja ajan kosketus jättää jälkensä sen ulkoiseen hahmoon. Alkuperäiset menetelmät vaativat juuri tietynkokoiset tilat, joihin uusien laitteistojen sijoittaminen ei luonnistu. Suuria tehdashalleja on jäänyt tyhjilleen, ja uusimmat laajennukset nähdään tehdasrakennuksen punatiilivaipan ulkopuolella. Puutavarahakkeen varastointia varten rakennetut mahtavat 35 metriä korkeat siilot on sijoitettu etäämmälle.
TYÖ
"Niillä on valvomot, josta mittarien mukaan seurataan prosessia ettei tartte välillä käydä kattomassa mitenkä pumput pyörii, mutta ennen, ennen se oli semmoista sormituntumaa, että kun ne keitonkin teki ne osas panna venttiilin noin ja kun seuraava keittäjä tuli niin se käänsikin toiseen asentoon, kun kullakin vuorolla oli vähän omanlainen tyyli…ja kun tuommosessa pesukattilassa pestiin massa, niin ne kurkki sinne ja letkutti sinne ja laskivat sinne vettä eri tavalla, nykyäänhän kaikki käy suodattimien läpi, eihän niihin kosketa viikkokausiin, ne menee eteenpäin…"
Näin muistelee 2003 eläkkeellä oleva Sunilan työntekijä, joka näki työvuosinaan 1956-1983 aikojen vaihtumisen tehtaassa.
Alkuaikoina ja etenkin tehtaan käynnistysvaiheessa Sunilan työntekijöiden ammattitaito oli usein käytännön ja kokemuksen kautta opittua. Käyttötehtäviin tuleva henkilökunta koostui asiansa ainakin osaksi osaavista ammattimiehistä, joita oli koulutettu usean kuukauden jaksoissa osakasyhtiöiden muissa sulfaattitehtaissa. Suurin osa tuli kuitenkin "pystymetsästä". He olivat enimmäkseen paikkakuntalaisia, jotka saivat ensi kosketuksen työtehtäviinsä asennusvaiheen apuväkenä ja lopullisen silauksen koneen ääressä käytännön koulimina.
Usko Haapanen kertoo: "Helmi-maaliskuussa 1938 meitä oli 14 miestä Kaukopäässä opiskelemassa kukin määrättyä käyttötehtävää. Minä opiskelin haihduttamon hoitoa viiden viikon ajan. Innostuksemme oli kova. Itse opiskellen ja kokeillen opittiin käytännön vaatimat tehtävät. Oli tyypillistä, että keksityistä hyvistä kikoista ei yleensä puhuttu naapurille. Kaukopäässä opittiin perusasiat, käytäntö opetti sitten kotona Sunilassa loput."
Työväkeä siirtyi myös Hallan vanhasta sulfaattitehtaasta, jonka lopetus tahdistettiin Sunilan käyntiin lähdön kanssa.
Työntekijöiden kokemus ja sormituntuma olivat arvossaan ja niihin asioiden sujuminen perustui. Kaikissa sellunteon vaiheissa oli ihminen läsnä. Henkilökuntaa oli alkuvaiheessa noin 450, ensimmäisen laajennusvaiheen 1954 jälkeen 760 ja enimmillään 1960-luvun alussa 1240 henkeä.
Sellunteko jatkui käsityövaltaisena 1960-luvulle asti. Käynnistyttyään työskentelytapojen ja -menetelmien uusiutuminen ulottui kaikkialle, mutta näkyi selvimmin prosessin alku- ja loppupäässä. Puun purkauksessa erilaiset koneet syrjäyttivät käsityön ja pokaran, ja sellupaalien siirtely alettiin hoitaa kokonaisuudessaan trukeilla.
Automatisointi ja tietotekniikka ovat 1970-luvulta lähtien korvanneet sadat työntekijät. Nykyisessä sellun teossa henkilökuntaa tarvitaan lähinnä tarkkailemaan ja seuraamaan prosessia valvontalaitteiston avulla, tutkimaan tuotteen laatua ja huoltamaan prosessilaitteiden toimintaa.
Vaikka tuotannon määrä on moninkertaistunut, henkilökuntaa on nyt kolmisen sataa eli reilusti vähemmän kuin tehtaan käynnistyessä.
Kadonneista työvaiheista monet olivat hankalia ja raskaita. Valmiiden kahdensadan kilon sellupaalien tarkastus, punnitus ja työntäminen puristimelle oli "näppihommaa ja usein naisten työtä." Samalla tavoin taitoa ja malttia vaativaa sekä rankkaa oli paalien kärräys satamavarastosta laivoihin.
Korjauspajaan kuului valimo, joka lopetettiin 1960-luvulla. Valimossa tehtiin jopa joitain pumppumalleja itse oman mallipuusepän valmistamilla muoteilla. Kaiken kaikkiaan omavaraisuus ja omatoimisuus kuuluivat asiaan patruuna Kannon aikana, hänen periaatteensa oli, että itse tehtiin kaikki mikä vähänkin voitiin.
Korjauspajan toistasataa miestä - sorvareita, jyrsijöitä, viilareita, höyläkoneen hoitajia, asentajia, putkimiehiä, levyseppiä - korjasi, kunnosti, teki tarvittaessa uusia osia vaikkapa hiukan improvisoiden. Kun tehtaassa käytetty tekniikka oli siihen aikaan yksinkertaisempaa ja suoraviivaista, sähkömiehet kehittelivät itse omatekoisia vimpaimia ja laitteita koneille, paalinkuljetukseen ja muuhun.
YHTEISÖ
Itsenäinen saareke
Kun Sunilan sulfaattisellutehdasta ja siihen liittyvää asuntoaluetta alettiin 1936 suunnitella ja rakentaa, se merkitsi kokonaisen yhdyskunnan syntymistä ja elämän uudistumista. Sunila oli oma erillinen alueensa, jota ei pyrittykään liittämään muuhun kuntakokonaisuuteen, pikemminkin se erotettiin omaksi saarekkeekseen ja vahvistettiin sitä patriarkaalista henkeä, joka oli perintönä sahalaisuudesta ja jota myös uuden yhtiön toimitusjohtajan persoona lujitti.
Yhtiö tarjosi työväelleen peruspalveluja, terveydenhuollon, lasten päivähoidon, keskitetyt pyykinpesu- ja saunatilat sekä monenlaista ohjattua vapaa-ajan toimintaa.
Henkilöstölehti Sunilan Viesti alkoi ilmestyä keväällä 1945. Sen aihepiiriin kuuluivat sekä työ että vapaa-aika, ja kirjoitusten näkökulma korosti yhteistoiminnan, yhteisvastuullisuuden ja yhdessä olon merkitystä. Ammattiyhdistystoiminta oli vireää ja Suomen Paperiteollisuustyöntekijäin Liiton Sunilan osasto perustettiin 1941.
Sunilahenkeä rakennettiin järjestelmällisesti. Se henkilöityi toimitusjohtaja Lauri Kantoon, jonka isällinen ote ja läsnäolo tuntuivat kaikkialla, niin isommissa kuin aivan vähäisissäkin asioissa. Kanto muistetaan alaistensa hyvinvoinnista huolehtivana patriarkkana, joka oli tarvittaessa valmis pieneen riskinottoon.
Aulis Kairamo on kertonut kuvaavan episodin linja-autosta, jonka Kanto oli hankkinut mm. työväen sieni- ja marjamatkojen sekä koulukuljetusten varalle. Kun johtokunta tuli Sunilaan, bussi piilotettiin metsään Kannon käskystä. Kun Kairamo huomautti asiasta, Kanto vastasi: "Sinä et olekaan räätälin poika kuten minä. Minä olen nähnyt köyhyyden ja olen niitten puolella. Sinä olet senaattorin poika."
Sunila oli toimelias mutta sulkeutunut, omavarainen mutta sisäänlämpiävä yhteisönsä, joka tarjosi työn, palvelut ja sisältöjä vapaa-aikaan. Ulospäin yhteys sujui ympärivuotisesti bussilinjan ja kesäisin myös vuoroveneliikenteen avulla - ja tietenkin omatoimisesti, polkupyörin ja potkukelkoin. Autoistuminen käynnistyi hitaasti vasta 1950-luvun puolenvälin aikoihin.
Sota opetti omavaraiseksi
Omavaraisuus oli Suomessa luonnollinen osa elämää aina kaupungistumisen alkuun, 1950-60-luvuille asti. Varsinkin sotien 1939-45 jälkeinen niukkuus pakotti toimintaan ja kekseliäisyyteen. Kerättiin, mitä luonnosta sai, ja raivattiin viljelypalstoja minne suinkin mahdollista.
"Oltiin keskellä sota-aikaa ja pahaa pula-aikaa. Pahin ruokatalvi oli juuri tämä talvi 1942. Hamstrausmatkoja tehtiin pyörillä lähiseuduille ja pitemmällekin. Palstaviljelystä alettiin myös harrastaa ja palstoja oli muun muassa pitkin Sunilantien varsia ja pihoissa ynnä muualla. Talouseläimiä pidettiin missä vain voitiin. Sikoja oli joka puolella, muun muassa Ekan mäellä. Meillä oli pässi, joka söi kaikki ruuan tähteet ja mitä satuttiin irti saamaan…" Näin kuvailee muistelmissaan Matti Kanto, joka oli toimitusjohtaja Lauri Kannon poika.
Sikojen pito oli suosittua, mutta sikaloiden sijoittaminen asuinalueelle ongelma. Paperiammattiosasto toimitti 1946 Lauri Kannolle 144 allekirjoittajan anomuksen sikojen pitolupaa varten. Kymin kunnan terveyslautakunnan suosittelema yhteissikala jäi kuitenkin rakentamatta.
Asukkailla oli välittömästi sodan jälkeen viljeltynä yli 400 peruna- ja juurikaspalstaa Sunilan alueella. Yhtiön palkkaama kotitalousneuvoja auttoi ja kurssitti viljelyasioissa sekä ruokatalouden ja vaatehuollon kysymyksissä. Kun kaikesta oli pulaa, uusiokäyttö lankesi luonnostaan - kuivauskoneen vanhat huovat todettiin hyväksi ja kestäväksi materiaaliksi vaatteisiin ja mattoihin. Marttatoiminnan alettua 1942 kotitaloustietoutta saatiin levitetyksi tehokkaasti.
Yhtiö kuljetti ihmisiä bussillaan metsämarjojen ja sienten keruuseen, ja Sunilan Viesti viritti kilpailuhenkeä. Kesällä 1943 marjastusretkiä tehtiin 35, niihin osallistui 1700 henkeä ja poimintatulos oli yhteensä 23 000 litraa.
Sunilalaiset kunnostautuivat myös valtakunnallisissa mottitalkoissa, joilla pyrittiin torjumaan polttoainepulaa. Kevääseen 1944 mennessä oli 6000 kuution raja rikottu ja palkintojen aika: Sunilan väestä kaksi sai suurkirvesmerkin ja kymmenen kultakirvesmerkin. Ensin mainitun ansaitakseen oli huhkittava kokoon 48 halkomottia ja jälkimmäisen 16 halkomottia.
Palveluita, koulutusta, vapaa-ajan rientoja
Terveydenhuolto, päivähoito, kirjasto
Yhtiö vastasi useista sosiaalisista ja vapaa-ajan palveluista, jotka nykyään mielletään yhteiskunnan tehtäviksi. Kymmenkunta sodan jälkeistä vuotta Sunila oli omavarainen, lähes kokonaan yhtiön holhouksen alainen yhteiskunta. Näin pyrittiin sitoututtamaan henkilöstö ja rakentamaan suotuisaa me-henkeä. Moni muistelee tätä aikaa Sunilan onnellisimpana.
Terveydenhuolto lääkäripalveluineen ja lasten päivähoito olivat yhtiön järjestämiä. Päivähoito aloitettiin Pirtillä, mutta 1949 päästiin muuttamaan entisen sahan konttorirakennukseen, varta vasten uusittuihin tarkoituksenmukaisiin tiloihin.
Kirjastolle remontoitiin toimipaikka vanhan Sunilan puolelle. Valoisassa kirjastossa oli Artek-kalustein sisutettu lukusoppi. Nidemäärä 1950-luvulla oli 3500 kappaletta: lastenkirjoja 1000, aikuisten kaunokirjallisuutta 1400 ja tietokirjallisuutta, johon luettiin mm. matkakertomukset, 1300 kappaletta. Kirjaston ahkerimpia käyttäjiä olivat tässä järjestyksessä lapset, nuoret, naiset, miehet.
Sunilalaisten käytössä oli alusta lähtien kaksi pesutupaa mankelihuoneineen, toinen Valliniemenkadun ja Sunilantien risteyksessä, toinen Harjukadulla EKA:n lämpökeskuksen yhteydessä. Pyykkien ulkokuivaukseen oli osoitettu omat alueensa joihin rakennetuissa telineissä liehunut pyykki on painunut monen muistikuviin. Valliniemen pesulaa laajennettiin 1952 ja sinne hankittiin sähkökäyttöiset pyykkikoneet.
Työläisasuntojen pieniä saniteettitiloja täydensi koko aluetta palvellut Valliniemen sauna. Miehille ja naisille oli varattu omat saunapäivänsä ja kuten perinteisesti saunominen oli myös sosiaalinen tapahtuma. Otettiin löylyjä, peseydyttiin, istuttiin ja turinoitiin. "Toimihenkilöpuolelta" sai varata myös aikavuoroja. Kun insinöörien rivitalolla oli erillinen sauna ja toimitusjohtajalla omansa, asetelmassa kertautui asumisen tapaan sunilalainen hierarkia.
Yhtiön harjoittamaa sosiaalista toimintaa supistettiin voimakkaasti 1960-luvun alussa. Silloin lopetettiin lastentalon päiväkoti ja tarha sekä kirjasto, ja sosiaalitoimisto lakkautettiin.
Ammattikoulu, kansakoulu, oppikoulu
Vanhan Sunilan kansakoulussa toimi ammattikoulu joka valmisti työntekijöitä lähiseudun teollisuuden tarpeisiin. Opetusta annettiin metallityön, puutyön, puuteollisuuden ja lasiteollisuuden osastoissa. Toiminnan kustansivat yhdessä Kymin kunta, valtio ja alueen suuret teollisuusyritykset. Koulu siirtyi 1953 Karhulan kauppalan omistukseen.
Oma kansakoulu saatiin vasta 1950, kymmenen vuotta aiottua myöhemmin Kymin kunnan rahoitusongelmien vuoksi. Sunilan ennen sotia lahjoittamalla koulutontilla seisoi vuosikaudet keskeneräinen rakennus, josta tietysti tuli poikien seikkailupaikka ja tutkimusretkien kohde.
Rakennusmestari Vilho Rikka suunnitteli koulutalon, johon siirtyi opintietielle yli kolmesataa lasta. Nykyisellään koulutoiminta on lopetettu ja rakennus siirtynyt muuhun käyttöön.
Oppikoulu syntyi lasten vanhempien aktiivisuuden pohjalta. Sunilan Yhteiskoulun Kannatusyhdistys sai tontin Karhulan kauppalalta ja arkkitehti Osmo Siparin suunnittelema rakennus valmistui kolmessa vaiheessa. Koulu avattiin 1961 ja ensimmäiset ylioppilaat valmistuivat 1970.
Liikepalvelut
Liikepalvelujen määrä oli yleiseen nykykäytäntöön ja etenkin Sunilan tämän päivän tilanteeseen verrattuna käsittämättömän laaja. Posti toimi varta vasten rakennetuissa tiloissa Valliniemen saunan naapurina, pankkikonttoreita oli useita, samoin elintarvike- ja erikoistavaraliikkeitä kuten apteekki, kirjakauppa ja kenkäkauppa. Liiton myymälän yläkerrassa oli kahvila-ravintola.
Linja-autoliikenteen vuoroja Karhulaan oli päivän mittaan tiheästi. Aallon suunnittelemaan linja-autoasemaan kuului kesäkioski sekä kuljettajien ja rahastajien taukotila, matkustajat odottelivat ulkona penkeillä. Kun meri oli jäistä vapaa, vuoromoottoriveneet kuljettivat matkaajia Kotkan suuntaan.
Pirtti, Virkailijakerho, Toukola
Vanhan Sunilan sahayhteisön isoista puurakennuksista muutama modernisoitiin yhdyskunnan käyttöön. Käyttöönsä 1901 vihitty palokunnantalo oli jo vakiintunut kokoontumis- ja juhlapaikka eikä sen merkitys ajan vaihtuessa ainakaan vähentynyt. Aalto suunnitteli rakennuksen uudistuksen ja laajennuksen ajan tapaan, 1940-luvun tyyliin, pyrkimättä uusvanhaan ratkaisuun. Syntyi seurantalo Pirtti, johon harrastus- ja urheilutoiminnat keskittyivät - monitoimitalo toden totta.
Ei ollut niinkään yleistä, että 30-luvulla työväestölle järjestettiin tehtaan puolesta kokoontumis- ja juhlatilat, niin kuin Sunilassa tapahtui. Hankkeen alullepanija saattoi olla itse Lauri Kanto, joka oli sosiaaliselta katsantokannaltaan edistyksellinen mies. Ja huolella ja harkiten Aalto piirsi myös Pirtin interiöörin.
Pirtillä pidettiin yhteisön joulu- ja äitienpäiväjuhlat, sen suojissa toimivat sekä henkiset harrastuspiirit että urheilu- ja voimistelukerhot. Laajennetut näyttämötilat lisäsivät mahdollisuuksia, käynnistettiin näytelmäkerho ja sekakuoro, torvisoittokunta perustettiin jatkamaan kunniakkaita sahan aikaisia perinteitä.
Sodan aikana erilaiset puhdetyöt ja askartelu tulivat hyvin suosituiksi. Sunilan pienissä asunnoissa ei kuitenkaan ollut yhtään ylimääräistä tilaa puutöiden, tarve- ja koriste-esineiden tekoon. Yhtiö kunnosti "nikkareille ja näpertäjille" puhdetyöpajan Väinölästä. Omat tilansa osoitettiin myös veneenveistolle.
Entisestä sahan isännöitsijän talosta Aalto piirsi - ja Aino Aalto sisusti - edustustilat, joiden suojiin asettui myös virkailijakerho. Työnjohtajakerho asettui sahanasettajan taloon.
Toukolan kerhotalo valmistui 1953 Sunilan asuntoalueen läheisyyteen Popinniemeen. Setlementtityöhön pohjautuva toimintakirjo oli laaja: lastentarha, nuorisokerhot, opintopiirit, pyhäkoulu, vanhusten kokoontumiset. Toukola oli tärkeä sosiaalinen lisä sunilalaisessa elämässä. Rakennus suunniteltiin Aallon toimistossa ja sen rakentamiskustannuksista vastasi paikkakunnan suurteollisuus, siis myös Sunila Osakeyhtiö.
Palokunta-aate
Palokunta kuului luonnostaan välttämättömyytenä jokaisen sahan varustukseen, mutta se oli Sunilassa paljon muutakin kuin nimensä mukainen torjuntayksikkö. Palokunta oli puolivakinainen, eli sen miehistö asui kotonaan mutta sitoutui osallistumaan harjoituksiin, päivystysvuoroihin ja muuhun palokuntatyöhön. Oli konkreettinen ilmentymä henkilöstön yhteenkuuluvuudesta, että siihen kuuluivat useimmat teknisen puolen toimihenkilöt ja insinöörejäkin.
Palokunnan jokamaanantaiset harjoitukset lienevät näkyneen yhteisön elämässä. Harjoiteltiin palomiestaitoja, tehtiin huoltotöitä ja rupeaman lopuksi urheiltiin. Palokunta huolehti myös sairaskuljetuksista.
Vaihtelua ja virkistystä - Kesäniemi
Ulos, vapauteen, merelle, raikkaaseen ilmaan paloi varmaan monen sunilalaisen mieli kevään tullessa. Asunnot olivat perhekokoon nähden sittenkin ahtaita eivätkä tehtaan piipusta tupruavat höyryt olleet yhtä puhtaita kuin nyt.
Yhtiö hankki 1946 hallintaansa ja myöhemmin omistukseensa rantapalstan, jonne se perusti lomanviettopaikan työväelleen. Kesäniemeksi nimetty paikka oli sopivan etäällä, kymmenen kilometrin vesimatkan takana ja siis selkeästi erillään tehtaasta.
Alue kasvoi muutamassa vuodessa 16 hehtaarin virkistysalueeksi ja sinne nousi saunarakennuksen lisäksi vaatimattomia yöpymismajoja. Luonto oli kuitenkin tärkein! Teltoissakin yövyttiin, mökkejä vuokrattiin viikon jaksoiksi jolloin lapsiperheet olivat etusijalla, ja lasten kesäleirejä järjestettiin alusta pitäen. Matka taittui tehtaan liikennöimällä tai omalla veneellä eväät, ruokailuvälineet ja muut retkikamppeet mukana.
Uitiin, saunottiin, kalastettiin, leikittiin ja pelattiin, tanssittiin omalla tanssilavalla, nautittiin kesästä. Järjestettiin purjehduskursseja kahdella henkilökunnan yhteiskäytössä olleella purjeveneellä, Sipillä ja Sotkalla, pidettiin juhannusjuhlia kokonpolttoineen ja muine perinteineen.
Kesäniemeä kehitettiin 1960-luvulla rakentamalla vierasmajatiloja ja niiden yhteyteen vahtimestarin asunto. Uutta suurta leirikatosta voitiin käyttää moneen tarkoitukseen. Monella tapaa merkittävä uudistus oli autotien valmistuminen, sillä nyt oli poissa aika jolloin Kesäniemeen saavuttiin vain meritse tai metsäpolkua pitkin.
Urheilu
Sunilassa urheiltiin sekä kilpailumielessä että puhtaasta liikunnan ilosta. Joukkoliikunnan suosituimpia lajeja olivat talvella hiihto, nuorten kesken myös luistelu, jääpallo ja jääkiekkokin. Hiihtokilpailut monine sarjoineen kuuluivat talven kohokohtiin ja niihin osallistuttiin uutterasti, tavallinen Sunilan talvikisojen osanottajamäärä kipusi yli kolmen sadan. Uskaliainta nuorisoa houkutteli yhtiön rakentama, viiden metrin korkuisella vauhdinottotelineineellä varustettu hyppyrimäki, josta leiskauteltiin toistakymmentä metriä pitkiä ilmalentoja.
Kesällä innostivat yleisurheilu, jalkapallo ja pesäpallo Koivuniemen luonnonniittykentällä. Alkuun siellä, sittemmin Sunilantien varteen rakennetulla sorakentällä pidetyissä kesäkisoissa, "Sunilan Olympialaisissa", miteltiin alkuvuosina parin sadan osanottajan voimin kolmiottelussa sekä keskipitkän matkan juoksussa. Henkilökohtaisesti kilpailtiin eri ikäkausisarjoissa, joukkuekilpailut käytiin tehtaan eri osastojen välisinä. Suunnistus nousi kovaan suosioon ja lajissa saavutettiin menestystä Sunilan piirin ulkopuolellakin.
Pirtti oli parhaina aikoina lähes tauotta liikuntakäytössä. Harjoitusvuoroja naisten ja miesten, tyttöjen ja poikien voimisteluryhmille, painijoille, voimailulajien harjoittajille ja nyrkkeilijöille oli joka arki-ilta.
Urheiluseura Sunilan Sisu perustettiin 1937. Se sai jo seuraavana vuonna järjestääkseen telinevoimistelun suomenmestaruuskilpailut, jotka pidettiin Karhulassa seurantalo Sammossa ja Sunilan Pirtin tiloissa. Onnistuneen tapahtuman jälkeen yhtiö oli valmis palkkaamaan kisoissa hyvin menestyneen voimistelunopettaja Esa Seesteen Sunilan päätoimiseksi urheiluohjaajaksi. Järjestely tuotti tulosta, Sisun riveihin saatiin nimekkäitä urheilijoita ja muutaman vuoden ajaksi Sunilasta tuli maan telinevoimistelun keskuspaikka. Sunilan Sisu voitti lajin joukkuekilpailun Suomen mestaruuden kolmasti, 1939,1941 ja 1945.
Huipputason voimistelu jatkui Sunilassa aina 1960-luvulle saakka. Eri puolita Suomea tulevan rakennusväen joukossa oli epätavallinen määrä hyviä urheilijoita ja tehdas myös tuki urheilua, mikä johti usein kilpailumenestykseen.
Soutu
Soudusta kehittyi voimisteluakin varteenotettavampi urheilulaji Sunilassa. Mikä olisi rannikon asukkaalle luontevampaa kuin soutu, ja toisaalta tyylikäs laji täytti myös yhtiön odotukset hengen ja imagon rakentajana, joten siihen kannatti satsata.
Kotkassa harrastus oli saanut alkunsa Merisuojeluskunnan valasvenesoudusta. Suomenmestaruuskilpailussa 1939 Kotkan joukkue voitti sarjansa sisähankanelosellaan. Ennen sotia Sunilan soutu oli jo hyvässä vauhdissa, mutta esiintyi kilpailuissa suojeluskuntajoukkueen nimissä.
Sotien jälkeen toiminta käynnistyi taas - nyt itsenäisenä erikoisseurana. Sunilan Soutajat perustettiin 1945 ja sillä oli alkutaipaleestaan lähtien erityisasema yhtiön johdon suojeluksessa. Toimitusjohtaja Lauri Kanto, tehtaan patruuna, loi edellytykset, joiden ansiosta Sunilan soutu nousi uskomatonta vauhtia loistavaan menestykseen. Yhtiö kustansi seuran kilpailumatkat ja muut menot, luovutti omistamansa veneet ja soututarpeiston sen käyttöön sekä huolehti varusteiden jatkuvasta kunnossapidosta.
Kärkisijoituksia alkoi sadella. Nelonen voitti Suomen mestaruuden kahdeksana peräkkäisenä vuonna. Soutumiesten kansainvälisissä kilpailuissa 1947 seuraa edusti Lommin venekunta sekä ulkohanka- että sisähankalähdöissä. Voitto tuli kotiin kummassakin, vaikka kilpakumppanina oli raudanluja Aarhus Roklubin venekunta.
Menestys ei tullut ilman kovaa työtä. Tanskalainen huippuvalmentaja Viggo Petersenin nelipäiväisiin allassoutukursseihin osallistui seuran soutupäällikkö Arvo Mussalo, ja Petersen vieraili hiihtokisojen aikaan tuolloisella Sunilan soutualtaalla, joka oli rakennettu vedenpuhdistamon yhteyteen.
Sunilan Soutajien joukkue oli mukana Pohjoismaisissa soutumestaruuskilpailuissa Kööpenhaminassa 1946 ja vietti niiden jälkeen useamman päivän Köge Roklubin vieraana. Nyt päästiin harjoittelemaan isäntien kalustolla Itämeren rannikolla ja harjoituskumppaneita tarkkaillen hiomaan omaa soututekniikkaa.
Venekalustokin lisääntyi, kun yhtiön puuseppä Niilo Paljakka sai kaudella 1948 valmiiksi oman sisähankansa. Sen pohja oli totutusta poiketen V-mallinen ja vene ilmeisen nopea. Seuraavana vuonna valmistui Niilo ja Anton Paljakan käsistä ensimmäinen kotimaassa rakennettu kilpailukykyinen ulkohankanelonen Alli, joka suunniteltiin kuuluisan saksalaisen Pirschin veistämön esikuvista.
Lontoon olympialaisissa Sunilan joukkue tuli kuudenneksi. Vuonna 1951 Sunilassa vieraili liiton palkkaama saksalainen valmentaja Kurt Hoffman , ja pian olikin edessä tosi koitos, Helsingin olympialaiset. Niiden loppukilpailussa 1952 Suomi ja Sunila voittivat pronssia! Mitalijoukkueessa soutivat Veikko Lommi, Kauko Wahlsten, Oiva Lommi ja Lauri Nevalainen.
Sunilan soutajien menestysputki jatkui vielä joitain vuosia mm. pohjoismaisissa kilpailuissa, mutta uutta olympiaedustusta ei enää herunut. Soutu ei ole Sunilasta loppunut vaan jatkuu tänäkin päivänä kuntourheiluna ja yritysten välisinä haastesoutuina.
Tehtaan puuseppää pidettiin erinomaisen taitavana veneenrakentajana, mutta kanootteja kätevät harrastajat rakensivat itse. Melontaharrastus alkoi Sunilassa 1948 tehtaan ekonomi Gyllströmin johdolla ja retkiä tehtiin saaristoon sekä Kymijoen suuhaarojen kohteisiin. Kanoottiverstaassa rakennettiin kauden aikana kahdeksan kanoottia tehtaan hankkimin työvälinein tarveaineista, joista tehdas kustansi puolet.
Sunilan yhteisö tänään
Sunila, kuten monet muutkaan tuon ajan teollisuusyhdyskunnat, ei ole selvinnyt aivan ehjin nahoin yhteiskunnan suurista mullistuksista. Ponnistelut Sunilan kaupunginosan sopeuttamiseksi nykyoloihin ovat vasta alkaneet. Vuonna 1996 perustettu korttelikotitoiminta on eräs menestyksekkäimmistä yrityksistä. EKAn lämpökeskuksessa toimiva korttelikoti tarjoaa monenlaisia palveluja ja harrastusmahdollisuuksia alueen asukkaille mutta ennenkaikkea se on paikka jossa voi tavata muita Sunilalaisia.
Sunilassa toimii myös Pro Sunila-niminen kaupunginosayhdistys, joka yhteistyössä Kotkan kaupungin ja lukuisien muiden toimijoiden kanssa pyrkii löytämään uusia kehityssuuntia. Eräs tulos on se, että Sunila on mukana valtakunnallisessa Lähiöuudistus 2000-ohjelmassa, joka on mahdollistanut myös tämän yhteistyöhankkeen.
Vanhojen teollisuusyhdyskuntien rakennus- ja muu kulttuuriperimä on kasvavan kiinnostuksen kohteena ja niiden rakennuskanta useammankin selvityksen ja opinnäytetyön aiheena. Myös Sunilassa kartoitetaan alueen historiaa mm. haastattelemalla sekä selvitetään huolto-, palvelu- ja yhteisrakennusten uusia käyttömahdollisuuksia. Tulevaisuudentoivoa antaa esim. se, että urheiluseura Sunilan Sisu on alkanut kunnostaa Pirttiä ja Valliniemen entinen pesula- ja saunarakennus "Aallon maja" on jälleen käytössä.
ASUMINEN
"Kylhän ne jotku sano että yksiössä saattaa asuu suurikin perhe kun sopu vaan säilyy."
Sahan kortterista yhtiön kaksioon
Sunilan alueen asumisperinne ulottuu ainakin sahan aikaan 1800-luvun jälkipuoliskolle. Työväki asui Koivuniemessä isoissa sahan rakennuttamissa taloissa, joissa oli kaksi kerrosta ja joihin asukkaat oli jaettu ammatillisen järjestyksen mukaan. Pikku-Pyötinen oli tiheästi asuttu pieni kylä tehtaan eteläpuolella.
Kun tehdastyömaa käynnistyi, tyhjiksi jääneet sahan asuintalot tarjosivat jonkinlaisen ratkaisun yhtäkkiseen majoitustarpeeseen. Tehdasta ja asuinaluetta rakensi enimmillään 1800 henkeä ja silloin oli asuntopula seudulla jo hirmuinen. Kuusikin miestä saattoi olla asukkaina yhdessä pienessä huoneessa, tehtaan toimitusjohtaja kauhisteli. Huoli ihmisten hyvinvoinnista mutta myös laadukkaan ja pysyvän työvoiman saannista oli perusteltu.
Sunilan alue suunniteltiin alun perin itsenäiseksi yhdyskunnaksi, johon asumisen oli määrä kuulua yhtenä osatekijänä. Yhtiö rakensi työväelleen asuntoja vaiheittain, ensimmäiset heti toiminnan alussa.
Arkkitehti Alvar Aallon toimeksianto sisälsi sekä alueen kaavoituksen että rakennussuunnittelun. Asuinkerrostalot sijoittuivat vapaasti, nousevaa maastoa myötäillen, ja matalampi rakentaminen osoitettiin rannan tuntumaan. Ratkaisussa on väljyyttä ja luonnonläheisyyttä, mutta siinä näkyy myös perinteinen teollisuusyhteisön hierarkiamalli, jossa johtoportaan ja työväen asunnot olivat erillään ja huoneiston pinta-ala korreloi asujan arvojärjestykseen yhteisössä.
Aalto oli paneutunut asumisen kysymyksiin jo 1920-luvulla. Hän tunsi Stuttgartin "Die Wohnung"-näyttelyn 1927 yhteydessä esitellyn Weissenhof Siedlung -asuntoalueen ja osallistui 1929 Frankfurtissa kansainväliseen uuden arkkitehtuurin kokoukseen, jonka teema oli "Die Wohnung für das Existenzminimum." Kokouksen järjestänyt CIAM, kansainvälinen arkkitehtiseura, pyrki edistämään uutta, rationaalista ja yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävää arkkitehtuuria.
Aalto osallistui aktiivisesti asuntoreformitoimintaan. Hän toi keskieurooppalaisen mallin mukaisen minimiasuntoajattelun Suomeen 1930 järjestämänsä pienasuntonäyttelyn avulla. Hänen aloitteestaan toteutettiin myös 1939 Helsingissä laaja asuntonäyttely, jossa esiteltiin tyyppiratkaisuihin perustuvaa sosiaalista asuntorakentamista. Suurelle yleisölle tarkoitettu näyttely kiinnitti huomiota asunto-olojen epäkohtiin ja niiden korjaamiseen rationalisoinnin sekä suunnittelun avulla.
Pohjoismaisilla rakennuspäivillä 1932 Helsingissä esiteltiin rationaalisten pienten asuntojen suunnitteluperiaatteita ja tehtiin edelleen tunnetuksi eksistenssiminimin käsitettä. Tarkoitus oli saada kohtuulliset asumisolosuhteet ja -kustannukset yhä useamman ulottuville. Keinoina nähtiin tarkoituksenmukainen rakennustekniikka, asuntojen pohjapinta-alan pienentäminen ja sisustaminen rationaalisilla huonekaluilla.
Funktionalismi pyrki ulottamaan korkeatasoisen suunnittelun kaikkeen, myös vähävaraisten asuntorakentamiseen. Sekä funktionalismi että puutarhakaupunkiaate painottivat terveellisyyttä ja luonnonläheisen asumisen etuja ja korostivat asuntojen yhteyttä luontoon.
Humaanit ajatussuunnat olivat Aallolle läheisiä. Lisäväriä niihin tuli Aino ja Alvar Aallon 1935 tekemällä opintomatkalla Keski-Eurooppaan, jossa erityisesti sveitsiläiset arkkitehdit olivat etenemässä tiukasta rationalismista ihmisläheisempään suuntaan.
Sunilassa toimitusjohtajan edustustalo Kantola (450 m2) ja insinööriportaan viisihuoneistoinen (185, 200, 200, 220, 280m2), kaksikerroksinen rivitalo Rantala edustavat vielä väljää, ylellistäkin asuntosuunnittelua. Työnjohtajille tarkoitetussa 14 asunnon Mäkelässä kunkin huoneiston tilat (85m2) on jaettu kahteen kerrokseen ja mitoitus on jo selvästi säästeliäämpää.
Varsinaista tiukan mitoituksen ja huolellisen suunnittelun yhdistelmää Aalto pääsi kokeilemaan työvelle tarkoitetuissa pienkerrostaloissa, Honkalassa ja Mäntylässä, jotka myös valmistuivat ensimmäisessä rakennusvaiheessa. Huoneistoista 42 on kaksioita (45m2) ja 20 yksiöitä (30m2) keittokomeroineen.
Seuraavassa rakennusvaiheessa jatkuu sama kompakti linja. Alueen pohjoisosaan rakennettiin oman lämpökeskuksensa ympärille kolme kerrostaloa, Kontio, Kivelä ja Harjula sekä kaksi terassoitua kolmitasoista rivitaloa, Karhu ja Päivölä, yhteensä 160? jälleen 30…45m2 kokoista asuntoa.
Asuntojen varustelutaso oli aikaansa nähden edistyksellinen. Kaikki talot kuuluivat keskuslämmityksen piiriin, kaikissa asunnoissa oli sähköliesi, kylmän ja lämpimän veden vesijohto sekä WC. Saniteettitilojen pienuus selittynee sillä, että alueen yhteiskäyttöön oli rakennettu kaksi pesulaa ja suuri sauna kylpytiloineen.
Työnjohtajien ja ylimpien virkailijoiden asunnoissa oli vieläpä amerikkalaisvalmisteiset jääkaapit. Ne olivat tuona aikana harvan ulottuvissa.
"Kyl se tietyst hienoo oli, kun vessat oli sisäs. Mut olihan se ens outoo kerrostaloo, kun ei kumpakaa ollu asunut ni. Sisäs ves tuli, lämmin vesi oli, sauna vieres, pyykkitupa oli vieres."
Nykyajan mittapuun mukaan ei yksiötä voisi ajatellakaan perheasunnoksi, kaksiotakaan hädin tuskin. 1930-luvulla ne olivat kuitenkin melkoinen parannus työläisen keskimääräiseen asumistasoon, ja huoneet koettiin kookkaina, ilmavina ja valoisina. Nykyisin Sunila on tyypillistä yhden tai kahden hengen ruokakuntien aluetta.
Ei ollut poikkeus, jos 45 neliön kaksiossa asui kuusihenkinen perhe. Toista huonetta pidettiin parempana puolena, siellä saattoi olla pari nojatuolia, kirjahylly sekä sivustavedettävä seslonki, joka illalla levitettiin lasten nukkumasijaksi. Toisessa huoneessa olivat ruokapöytä ja vanhempien makuupaikka. "Ihan mukavasti oli olevinaan tilaa koska oli kaikki sen ajan mukavuudet, joita ei vielä ollut kuin hyvin harvoilla. Oli sisäveeseet ja vedet tuli ja meni. Yleensä ihmisillä jotka asui muualla kuin Sunilan alueella niin oli kantovesi ja ulkoveesee. Kylhän ne jotku sano että yksiössä saattaa asuu suurikin perhe kun sopu vaan säilyy."
Asuinkerrostalo Kuusela valmistui 1947 lievittämään sodan jälkeistä asuntopulaa, viimeiset Juurela ja Runkola aravarahoitteisina 1953. Huoneistojen pohjaratkaisut ja koot ovat jo hyvin vaihtelevia (18…105m2) mutta ne eivät varusteluineen sanottavasti poikenneet yleisestä tasosta. Uutta oli, että näissä taloissa asui sekä työläis- että virkailijaperheitä. 1700 asukkaan tehdasyhdyskunnan raja-aidat olivat madaltuneet.
Sunila Osakeyhtiön 1960-luvun suurista muutoksista yksi oli päätös luopua asuntokannan omistuksesta. Talvella 1970 alkoi asuntojen myynti vähitellen, ensin yhtiön palveluksessa oleville, myöhemmin ulkopuolisillekin.
Yhtiön uusi asuntopolitiikka painottui tukemaan työntekijöitä oman asunnon hankinnassa. Suunnitelmissa oli myös tehtaan omistamien yksiöiden ja kaksioiden yhdistäminen isommiksi asunnoiksi.
Tehtaan työväen ja Sunilan asukasmäärän väheneminen sekä samaan aikaan nopeutunut yhteiskunnan muutos autoistuneeksi ja keskitettyjä palveluja tarjoavaksi
johtivat tilanteeseen, jossa alue alkoi hiipua. Kaupat sulkivat ovensa. Julkiset liikenneyhteydet vähenivät, palvelut niukkenivat. Alueen sosiaalinen arvo romahti.
Vuonna 2002 käynnistetty lähiöuudistus tähtää alueen arvon palauttamiseen. Asuntojen remontoinnin ohjaus ja neuvonta tarjoavat ratkaisuja keittiö- ja saniteettitilojen nykyaikaistamiseksi. Suuria muutoksia ei suosita, sillä asuntojen pysyvä arvo on niiden kauniissa mittasuhteissa ja siinä, millä tavoin hienosti huonetilaan mitoitetuista ikkunoista avautuu näkymä väljään ympäristöön. Funktionalismin vaalima yhteys luontoon.
LÄHTEET
Painetut lähteet ja monisteet:
Aalto Alvar, Sunilan sulfaattiselluloosatehdas. Arkkitehti-lehti 10/1938
Alava Paavo, Sunila metsäjättien yhtiö. Gummerus 1988
Hipeli Mia, Sellua saarelta. Alvar Aalto Kotkassa. Näyttelyluettelo, toim. Sirkka
Soukka. Kotkan kaupunki 1997
Kanto Lauri, Kirje Kymin kunnan terveydenhoitolautakunnalle 23.4.1946.
Kymenlaakson maakuntamuseo
Kanto Lauri, Promemoria Sunila Osakeyhtiön asuntotilanteesta 15.4.1938. Sunilan tehtaan arkisto.
Kanto Matti, Silppua sahalta, tikkuja tehtaalta. Moniste
Kaukiainen Asa, Sunilan Soutajat. Käsikirjoitus
Korhonen Martti ja Saarinen Juhani, Kymistä Kotkaan,osa 1. Porvoo 1999
Kymen Sanomat 24.10.2002
Mikkola Kirmo, Funktionalismi. Suomen taide. Otava 1990
Mikonranta Kaarina, Sunila Oy:n sisäkuvat. Alvar Aalto Kotkassa. Näyttelyluettelo,
toim. Sirkka Soukka. Kotkan kaupunki 1997
Saarenmaa Antti Sakari, Sunilan tehdasyhdyskunnan alueellinen kehitys.
Sosiaalipolitiikan laudaturtyö. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta 1969
Savolainen Mervi, Tehtaan huoneista omaan kotiin. Diplomityö TKK 1993
Schildt Göran, Nykyaika. Otava 1985
Sunila Osakeyhtiön esittelyteksti. Moniste. Sunilan tehtaan arkisto
Sunila Oy, Lyhyt historiikki. Moniste. Sunila Oy 2003
Sunila Oy, Toimintakertomus 2002. Sunila Oy 2003
Sunila Oy, Ympäristöselonteko 2001. Sunila Oy 2002
Sunilan Viesti 1/1945, 3/1947, 1/1948, 2/1951, 2/1953, 3-4/1953, 1-2/1954, 2/1957, 3/1957, 3/1976, 1/1978, 1/1979
Woirhaye Helena, Maire Gullichsen. Taiteen juoksutyttö. Taideteollisuusmuseo 2002
Yli-Lassila Jukka, Asuntoprobleemi, standardisointi ja Alvar Aalto. Pro gradu - tutkielma. Jyväskylän yliopisto, taidehistorian laitos. 1995
Haastattelut:
Alava Paavo 12.5.2003
Kirjavainen Pentti 4.6.2002
Mäkelä Esko 1.4.2003
Väätäinen Esko 27.3.2003
Göran Schildt intervjuar Aulis Kairamo om Alvar Aalto på Savoy den 26.augusti 1983
» PDF (3,7Mb)
|
|
|
